Aloittaessani puheenjohtajan blogin lupasin teille ensimmäisessä postauksessani, että luvassa on myös paljastuksia pintaa syvemmältä.Siksi päätin kirjoittaa puheenjohtajan pestin vähemmän hohdokkaista hetkistä.
On päiviä, jolloin ei jaksaisi vastata yhteenkään puheluun, kuunnella yhtäkään valitusta, selvitellä yhtäkään ongelmaa saati kuunnella syytöksiä milloin minkäkin asian huonosta hoitamisesta. Silloin leikittelen ajatuksella, etten mene tallille enää koskaan, vaan haistatan pitkät kaikille. Sellaisina päivinä joudun miettimään, miksi ylipäätään uhraan muutenkin vähäistä aikaani Hubertuksen toiminnan pyörittämiseen, mitä järkeä tässä on. Onneksi ”työnohjaus” on aina lähellä ja soitto jollekin luottoystävistäni helpottaa kummasti. Toki ensimmäisen puoli tuntia latelen lähinnä kaikkia mahdollisia kirosanoja ja loitsuja, meuhkaan mielipuolen lailla, kunnes alan hiljalleen rauhoittua ja näkemään asiat objektiivisesti ja joskus huomaan, että valittajan puheissa oli jotain perää ja yritän korjata toimintatapojani.Helppoa se ei kylläkään ole, virheitään ei haluaisi myöntää. Usein kyseessä on tiedonkulun ongelma. Olemmekin johtokunnassa yrittäneet miettiä tapoja, miten avoimuutta saisi parhaiten lisättyä ja edistyneetkin, mutta parannettavaa riittää. Johtokunta saattaa toimia todella hektisessä tempossa etenkin tiukoissa tilanteissa ja silloin tiedottaminen monta kertaa unohtuu tai tulee auttamatta jälkijunassa.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että Hubertus on vahva brändi, joka herättää tunteita myös jäsenistön keskuudessa. Jäsenemme ovat vahvoja persoonia, joten puheenjohtaja joutuu toimimaan myös ukkosenjohdattimena, se on vain hyväksyttävä. Teflonpinnoite suojaa kovimmilta pamahduksilta, vaikka välillä joutuukin hieman haukkomaan happea, jotta saa taas sinusrytmin kohdalleen.
Vaikka puheenjohtajana koen pienimuotoisen burnoutin keskimäärin kerran kuukaudessa,on rehellisyyden nimissä todettava, että todellisen uupumuksen iskiessä on seuramme jäsenistö aina järjestäytynyt johtokunnan tueksi. Viime kevättalvella kaikkien maneesiongelmien keskellä kerroimme tallikokouksessa avoimesti johtokunnan uupumuksesta ja välittömästi upea talliporukkamme alkoi delegoida vastuualueita pois johtokunnalta, jotta saimme keskittyä täysillä maneesiurakan loppuunsaattamiseen. Se oli todella mahtava tunne ja jälleen kerran todiste seuramme vahvuudesta ja yhteishengestä. Voimme välillä riidellä rajustikin keskenämme, mutta todellisen kriisin tullen puhallamme yhteen hiileen ja laitamme asiat tapahtumaan vaikka väkisin. Se tekee Hubertuksesta ainutlaatuisen.
Miksikö siis haluan edelleen toimia tämän erikoislaatuisen seuran puheenjohtajana? Missä muualla saisin kokea samanlaista yhteishenkeä ja viedä ratsatusurheilua eteenpäin näin hauskassa porukassa? Missä muualla olisin oppinut nän paljon? On ihanaa, kun ei tarvitse enää miellyttää kaikkia. Pääasia että Hubertuksen juna kulkee eteenpäin ja kyydissä on rakkaat tappelukaverit. Pois alta!